TÄNÄÄN AIKA PYSÄHTYY TAI ALKAA

Istun bussissa. Heräsin 2h sitten. Hengittäminen on ollut raskasta. Tunteet seilaavat välillä TOIVEKAS-ILOINEN-SURULLINEN-TUNNOTON. Ihan kuin jättäisin avoimeksi oven sille tunteelle mikä on vallitsevin, kun ensimmäinen sovittelu on ohi. 

Olen teroittanut sotakirvestä, punonut juonia, kipuillut ajatuksissani ja kokenut sen kuluttavaksi ja ahdistavaksi. Aikuinen minäni on suojellut lasta sisälläni. Pohjimmiltaan olen ollut surullinen, peloissani ja huolissani siitä miten poikani ja minun välit ovat kadonneet. Aikuinen minäni on puolustanut ja suojellut sisäistä lastani rakentamalla jyrkän, vihaisen ja rationaalisen ulkokuoren. 

Vain muutamia päiviä sitten uskalsin olla lempeä itselleni. Sanoa sisäiselle lapselleni, että on okei tuntea luonnolliset tunteet. Uskalsin rakastaa. Samalla ymmärsin, että jos en tästä välittämällä ja rakastamalla selviä, en ole toiminut itseäni ja moraaliani kuunnellen.

Viimeksi satoi räntää. Nyt paistaa aurinko ja päivästä on tulossa kaunis. Se antaa lohtua. Se tuo mieleeni etäisesti sen ajan, kun olin onnellinen. Tulen sovittelun päätteeksi tai sen aikana ehdottamaan, että voisinko nähdä poikaani. Se jännittää. Minua isää jännittää, että sopiiko lapsen äidille, että näen poikaani. Se jännittää ja samalla hämmentää. Miksi minun pitäisi kysyä, että saanko nähdä poikaani? Viimeksi kun pitelin poikaani, itkin ja puin hänelle vaatteita. Tiesin silloin, etten tule tätä pitkään aikaan kokemaan. Päättyisikö se aika tänään? 

Istun bussissa. Aurinko paistaa ja kohta olen Hämeenlinnassa. Olin toiveikas, kun aloitin tätä kirjoittamaan. Nyt maisemaa vääristää kosteat silmät.