MAAILMAN ITKETYIN PAIKKA
Istun bussissa ja aurinko laskee. Istun bussissa ja kirjoitan tätä ensimmäistä kertaa onnellisena. Luethan ensiksi tämän, niin tiedät mistä kirjoitan.
Saavuin Hämeenlinnaan 2,5h LIIAN AIKAISIN! Sovittelun alkamisajaksi oli sovittu aika uudestaan, joka oli tyysti mennyt minulta ohi. Olin Hämeenlinnassa 10:00 ja vastaanotto aulassa minulle vasta selvisi, että sovittu aika oli 12:30. "voi v****u"
Hämeenlinnan keskusta ei kovin suuri ole. Armeija-aikoina suuntasimme lähinnä Rantakasinolle ja se siitä. Muuta tietoisuutta ei juurikaan ollut. Päätin suunnata kirjastoon.
Kirjastossa oli sananmukaisesti tietokoneluokka mihin lopulta levitin tavarani ja missä ryystin kahvia. Tunnelma oli jotenkin askeettinen, mutta sopiva siihen nähden mitkä fiilikset oli itselläni.
Birger Jaarlin katu.
Istuin aulassa. Seinillä oli lasten piirrustuksia. Edessäni pöydällä halpa koriste. Radiossa kerrottiin Olli Lindholmin kuolleen, Nykänen oli kuollut pari päivää sitten. Olinkohan minäkin kuollut? Havahduin kyyneleen valumiseen. Nytkö jo?!? Mitä tapahtuisi, kun astuisin huoneeseen ja alkaisin puhumaan koko viime syksyn, joulun ja vuoden alun painaneesta asiasta. Oli helpottavaa huomata, että tunsin vielä ja pystyin itkemään.
Huone.
Viisi tuolia. Seinillä tyhjää. Pöydällä vesikannu ja mukeja, paperia siltä varalta, että naama alkoi vuotamaan. Kumpaankohan tarttuisin ensiksi, paperiin vai vesikannuun? Suuta kuivasi jo nyt. Silmätkin olivat kuivat. Vielä. Aluksi en saanut puhuttua muuten kuin hengittämällä syvään sisään ja uloshengityksen aikana koittaa sanoa lauseentapainen. Hengittää ja sanoa. Hengittää ja sanoa, kunnes en enää sanonut, enkä nähnyt. Käsi haparoi vesimukin. Join. Nyt suu oli kostea. Silmäni myös.
Paljon sanoja. Hieman hiljaisuutta ja taas sanoja. Tussi vinkui fläppitaululla. Ajatukseni yrittivät muodostaa kuvaa kokonaisuudesta. Impulssit sisälläni hakkasivat punaisella. Syksystä oli sittenkin ollut apua. Tajusin, että olin oppinut tunnistamaan tunteeni ja pystyväni hillitsemään ne.
Astuin ulos rakennuksen pääovista. Käännyin ja sanoin:
- Hyvä, että saatiin asioita etenemään. Toivon sulle pelkkää hyvää.
- .... hyvä, että toivot, koska sitä tämä ei ole ollut ....
(vieläkö sä jatkat? vieläkö sä jaksat? eikö tässä ole tarpeeksi jo ollut?)
- Okei... Tiedätkö onko täällä hyvä kahvilaa?
- Onhan täällä. Torin laidalla.
- Okei... Kiitos... Moikka.
Käännyin ympäri ja lähdin.
Sadan metrin kuluttua puhelin soi. Juuri hyvästelemäni henkilö soitti.
- Juu?
- Haluaisitko tulla hakemaan poikaa päiväkodista?
- No voin mä tulla...
Joskus olisin ihmetellyt tätä mielen muuttumisen rumbaa. Nyt se muuttui oikeassa kohdassa ja oikeaan suuntaan.
Päiväkodin ovi
Hiukset sojottivat jokaiseen suuntaan. Poskessa oli jäämiä lounaasta. Päiväkodin oven alempaan lasiin oli painettuna kasvot ja kädet. Kasvot olivat tutut. Iloisuus helpotti jännitystäni. Kyykistyin ja levitin käteni. Taapero tepasteli luokseni ja yhtyi halaukseen. En tiennyt mitä ajatella, miten tässä olisi pitänyt toimia. Olin lukuisat kerrat käynyt mielessäni läpi millainen hetki se olisi, kun näkisin taas poikani. Nyt en tiennyt mitä piti tehdä. Halasin, suukottelin, höpötin jotain, itkin ja nauroin samaan aikaan sekä vuorotellen. Mikään ei olisi voinut olla luonnollisempaa. Päiväkodin ovi on varmaan itketyin paikka. Olin päässyt tilastoon.
Esittelin itseni:
- Mä olen sun isi.
- ...issi...
Istun bussissa. Istun bussissa ja itken ja nauran samaan aikaan ja vuorotellen. Kirjoittaminen on vaikeaa, kun en näe kosteilta silmiltä. Sormet ei toimi. Unohdun ajatuksiini, joissa on taas hyvä olla.
Tunti siitä, kun minua oltiin sanottu issiksi
tunsin olevani elossa. Todella elossa.
Saavuin Hämeenlinnaan 2,5h LIIAN AIKAISIN! Sovittelun alkamisajaksi oli sovittu aika uudestaan, joka oli tyysti mennyt minulta ohi. Olin Hämeenlinnassa 10:00 ja vastaanotto aulassa minulle vasta selvisi, että sovittu aika oli 12:30. "voi v****u"
Hämeenlinnan keskusta ei kovin suuri ole. Armeija-aikoina suuntasimme lähinnä Rantakasinolle ja se siitä. Muuta tietoisuutta ei juurikaan ollut. Päätin suunnata kirjastoon.
Kirjastossa oli sananmukaisesti tietokoneluokka mihin lopulta levitin tavarani ja missä ryystin kahvia. Tunnelma oli jotenkin askeettinen, mutta sopiva siihen nähden mitkä fiilikset oli itselläni.
Birger Jaarlin katu.
Istuin aulassa. Seinillä oli lasten piirrustuksia. Edessäni pöydällä halpa koriste. Radiossa kerrottiin Olli Lindholmin kuolleen, Nykänen oli kuollut pari päivää sitten. Olinkohan minäkin kuollut? Havahduin kyyneleen valumiseen. Nytkö jo?!? Mitä tapahtuisi, kun astuisin huoneeseen ja alkaisin puhumaan koko viime syksyn, joulun ja vuoden alun painaneesta asiasta. Oli helpottavaa huomata, että tunsin vielä ja pystyin itkemään.
Huone.
Viisi tuolia. Seinillä tyhjää. Pöydällä vesikannu ja mukeja, paperia siltä varalta, että naama alkoi vuotamaan. Kumpaankohan tarttuisin ensiksi, paperiin vai vesikannuun? Suuta kuivasi jo nyt. Silmätkin olivat kuivat. Vielä. Aluksi en saanut puhuttua muuten kuin hengittämällä syvään sisään ja uloshengityksen aikana koittaa sanoa lauseentapainen. Hengittää ja sanoa. Hengittää ja sanoa, kunnes en enää sanonut, enkä nähnyt. Käsi haparoi vesimukin. Join. Nyt suu oli kostea. Silmäni myös.
Paljon sanoja. Hieman hiljaisuutta ja taas sanoja. Tussi vinkui fläppitaululla. Ajatukseni yrittivät muodostaa kuvaa kokonaisuudesta. Impulssit sisälläni hakkasivat punaisella. Syksystä oli sittenkin ollut apua. Tajusin, että olin oppinut tunnistamaan tunteeni ja pystyväni hillitsemään ne.
Astuin ulos rakennuksen pääovista. Käännyin ja sanoin:
- Hyvä, että saatiin asioita etenemään. Toivon sulle pelkkää hyvää.
- .... hyvä, että toivot, koska sitä tämä ei ole ollut ....
(vieläkö sä jatkat? vieläkö sä jaksat? eikö tässä ole tarpeeksi jo ollut?)
- Okei... Tiedätkö onko täällä hyvä kahvilaa?
- Onhan täällä. Torin laidalla.
- Okei... Kiitos... Moikka.
Käännyin ympäri ja lähdin.
Sadan metrin kuluttua puhelin soi. Juuri hyvästelemäni henkilö soitti.
- Juu?
- Haluaisitko tulla hakemaan poikaa päiväkodista?
- No voin mä tulla...
Joskus olisin ihmetellyt tätä mielen muuttumisen rumbaa. Nyt se muuttui oikeassa kohdassa ja oikeaan suuntaan.
Päiväkodin ovi
Hiukset sojottivat jokaiseen suuntaan. Poskessa oli jäämiä lounaasta. Päiväkodin oven alempaan lasiin oli painettuna kasvot ja kädet. Kasvot olivat tutut. Iloisuus helpotti jännitystäni. Kyykistyin ja levitin käteni. Taapero tepasteli luokseni ja yhtyi halaukseen. En tiennyt mitä ajatella, miten tässä olisi pitänyt toimia. Olin lukuisat kerrat käynyt mielessäni läpi millainen hetki se olisi, kun näkisin taas poikani. Nyt en tiennyt mitä piti tehdä. Halasin, suukottelin, höpötin jotain, itkin ja nauroin samaan aikaan sekä vuorotellen. Mikään ei olisi voinut olla luonnollisempaa. Päiväkodin ovi on varmaan itketyin paikka. Olin päässyt tilastoon.
Esittelin itseni:
- Mä olen sun isi.
- ...issi...
Istun bussissa. Istun bussissa ja itken ja nauran samaan aikaan ja vuorotellen. Kirjoittaminen on vaikeaa, kun en näe kosteilta silmiltä. Sormet ei toimi. Unohdun ajatuksiini, joissa on taas hyvä olla.
Tunti siitä, kun minua oltiin sanottu issiksi
tunsin olevani elossa. Todella elossa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Sillä on väliä, että välität.