Minne jäljet katosivat

Synnyin Marraskuussa. Nyt on Maaliskuu. Jäljet lumessa lisääntyivät ja sitten vähenivät.
Kunnolla näen enää yhdet, jos talvi olisi elämäni.

Olenko ajanut teidät pois?

Selaan sosiaalista mediaa. Tykkään kuvasta. Kuvassa istuu nainen sohvan nurkkaan käpertyneenä. Hän näyttää levolliselta. Tiedän hänen olevan äiti. Nainen on naapurissa. Naisella on ystävä naapurissa ja he kutovat.

Kuvassa oli ihanaa tavallisuutta. Ihan tavallista tavallisuutta, jossa ystävät keskenään.

Useasti olen kipuillut yksinäisyyttä vastaan. Arjessa tapaan monia ihmisiä, joista yksikään ei minua täysin tunne. Yksi tuntee täysin ja hänen kanssaan olen pitkän matkan kulkenut.
Kiitos. Arvostan sinua. Miksi elämän pitää kuljettaa erilleen? Minne katoavat ne joskus tuntemani kasvot?

Nyt kun ajattelen vanhenemista, se hieman pelottaa.

Sanonta yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään tuntuu liian todelliselta.
En halua sen olevan niin.

Haluan sitoa elämän ja elämää kestäviä ihmissuhteita. Haluan olla kuvassa, joka kertoo ystävyyden olemassaolosta. Se tuntuisi turvalliselta.

Nyt on sunnuntai ja ulkona paistaa aurinko. Kevät sulattelee talvea. Tallatut jäljet näkyvät jäisinä kohoumina maata vasten. Ne näyttävät muistopatsailta, jotka sulavat. Muistot kultaantuvat.
Luulen tai ainakin toivon, että luonnon herätessä minäkin voisin herätä.
Tehdä elämästäni näköispatsaani, joka ei ole koskaan valmis, jota on rakennettu yhdessä ja jota rakennetaan yhdessä.

Marraskuun pimeydestä teksti:

Hän on aidannut tieni niin, etten siitä ylitse pääse ja levittänyt pimeyden polulleni.

Hän on riisunut minulta kunniani ja ottanut kruunun minun päästäni.

Hän repii minut maahan, niin että olen mennyttä.

Hän repii minusta irti toivon, niin kuin puun, joka juuriltaan revitään.

Se hän et ole sinä, se hän olen minä.